Työhuoneella / Photos from my studio

Hei ja terveiset työhuoneelta!

Olen vihdoin saanut  yhden työskentelyprosessin päätökseen, nimittäin kuusi isoa maalausta kesän näyttelyyn, jonne voin ilolla kutsua teidätkin!  Pääsin mukaan Billnäs Young Artists-näyttelyyn, joka järjestetään kesällä Karjaalla Billnäs Brukissa. Hain näyttelyyn myös viime vuonna, mutta silloin en tullut valituksi. Siksi olen nyt niin onnellinen tästä tilaisuudesta, josta olen haaveillut.

 

Nyt kun maalaukset ovat valmiit ja lähetetty eteenpäin, olo on tyhjä ja väsynyt. Kun on keskittynyt intensiivisesti johonkin yhteen asiaan pidemmän aikaa, tulee jopa hieman masentunut olo siitä, että se päättyy. Samaan aikaan olen onnellinen että työt ovat valmiit ja saan niihin etäisyyttä ja näen ne työhuoneeni sijaan uudessa ympäristössä.

 

Mietin tänään miksi maalaan? Maalaan siksi, että minua kiinnostaa ratkoa millä tavalla rakentuu värien ja muotojen harmonia, mitä tarvitaan siihen, että maalauksesta tulee tasapainoinen. Haluan haastaa itseni maalauksen peruskysymysten äärellä. Maalaan, koska haluan havainnoida ympäristöäni ja luoda jotain esteettistä, josta olisi iloa muillekin. Maalaan sen hetken takia, jolloin olen onnellinen siitä mitä teen.

 

Kaikki eivät osaa mieltää taiteilijan ammattia työksi tai ajatella sitä ylipäänsä ammattina. Ymmärrän, että se voikin olla mutkikasta, sillä on monenlaisia taiteilijoita. Harrastajataiteilijoita, joille taide on harrastus ja jotka eivät tee taidetta työkseen sekä ammattitaiteilijoita, joilla on taiteilijan koulutus ja jotka saavat elantonsa taiteen tekemisestä ja/tai siihen yhdistetystä muusta työstä. ( Saan muuten joka kerta harmaita hiuksia, kun näen dokumentin, jossa kerrotaan laiskasta, valtion tuilla elävästä taiteilijasta, jota ei kiinnosta “oikea” työnteko tai kun puhutaan taiteilijoista joukkona, jotka hieman “piirustelevat” ilokseen. Kaikki taiteilijat niputetaan yhteen “taiteilijamassaan”, jotka vain haluavat elää yhteiskunnan siivellä. Se antaa väärän kuvan ammattitaiteilijoista. )

Olen sitä mieltä, että taide ei ole elitistä, vaan kuuluu kaikille, eikä siinä ole mitään sen ihmeellisempää. Se on elämyksien luomista ja tunteiden herättelyä. Toivoisin että voisin olla osaltani madaltamassa kynnystä astua sisään galleriaan ja myös tuoda taidetta lähemmäs kaikkia.

 

Kuvataiteilijan työ on yhtä risuista ( ja ruusuista) kuin kaikki muukin työ. Ennen kaikkea se on raskasta työtä, enemmän kuin mitään muuta. Ensin on idea, toteutettava projekti, johon tehdään suunnitelma. Sitten on itse työprosessi, joka vie x-määrän aikaa. Tämän lisäksi työhön kuuluu paljon paperitöitä, joka pitää sisällään esimerkiksi näyttelyhakuja, apurahahakuja,  teossuunnitelmien kirjoittamista ja lehdistötiedotteita. Työ on myös paljon fyysistä rakentamista ja kantamista.

 

Itseäni kiinnostaa valtavasti erilaiset työskentelyprosessit työssä kuin työssä. Prosessit ovat niin erilaisia jokaisella. Niistä lukeminen ja kuuleminen auttaa myös usein ymmärtämään ja sisäistämään omia työskentelymetodeja. Oma prosessini on usein jotain tällaista: Ensin on joko vahva idea tai häilyvä ajatus. Kumpi tahansa se onkaan, se tulee lähes aina muuttumaan työskentelyn aikana. Värit ja muodot kankaalla keskustelevat keskenään vieden työtä eteenpäin. Työskentelyn keskivaiheella etsin vastauksia ( ja luultavasti itken ja poljen jalkaa ja pelkään ettei tule koskaan valmista, kuten kävi näidenkin näyttelytöiden aikana). Ehdin monesti kirota koko työn ja miettiä miksi ikinä maalaan, kun työ on niin vaikeaa ja hidasta. Jokaisella on varmasti joskus alan vaihtaminen mielessä. ;) Toki välillä on helpompaakin ja teos syntyy kuin itsestään. Projekteja on niin monenlaisia. Jossain vaiheessa jokatapauksessa löytyy vastaus. Se on sitä, kun mikään ei häiritse silmää. Silloin teos on valmis.

 

Kuvissa näkyvät pienet työt ovat maalauksia, joita tein aiemmin Kuvitelmaan.

Äideissä on taikaa

Äitini sai minut, kun oli 26-vuotias. Minä olen nyt 31. Hassua ajatella. Poikkeuksetta joka kerta kun näemme äidin kanssa, nauramme niin paljon, että molemmat ovat kippurassa, vedet valuvat silmistä ja täytyy pidellä vatsoja. Hauskinta on kun naurukohtaukset tulevat kesken kauppareissun tai kaupunkikävelyn. Äitini on paitsi hauska, mutta myös huolehtivaisin ja rakkain ihminen elämässäni. En pärjäisi ilman. Enkä haluaisi pärjätä. <3

Kylässä Vallilassa

Eilen kyläilin pitkästä aikaa ystäväni luona. Neitonen soitti ja kertoi että minulle katkaistut värinokkosen pistokaat ovat kasvattaneet nyt juuret ja ovat valmiita kotiutumaan luokseni. Olimme molemmat myös höpötyksen ja kahvikupposen tarpeessa, joten juoksin niin innoissani kohti Vallilaa, että unohdin avaimet kotiin. Luulin tietysti tiputtaneeni ne jonnekin ja sätin itseäni taas huolimattomuudesta ja säntäilystä sinne ja tänne. Avaimet löytyivät onneksi viimein sohvani alta.

Kahvia juotiin uusista pilkkukupeista ja jutustelun lomassa napsin muutamia kuvia ja ystävä sai vaihdettua hankkimaansa tomaattiin isomman ruukun. Mietittiin että raaskiikohan tomaatteja syödä ollenkaan, kun ovat niin söpöjä. Maistettiin silti yhdet ja olivat hyviä ja makeita! Aloin harkitsemaan tomaattia omallekin ikkunalaudalle. Mahtaisikohan selvitä?

 

Olen kuvaillut tätä värikästä kotia aiemminkin ja jos haluatte kurkkia muita aikaisempia postauksia ystävien kodeista, niin ne  löytyvät oikealta “kylässä”-kategorian alta.

Kiitos muuten paljon avustanne verhopulmaani, joka ei ole vielä ratkennut, mutta aavistus valinnasta minulla jo on!

Aurinkoista viikonloppua!

Uudet verhot

Anteeksi hiljaisuus täällä suunnilla. Kerron teille kuulumisia ihan pian, sillä kiire alkaa olla lopuillaan ja saan vihdoin blogi-laatuaikaa, jee! Sen verran olen kuitenkin ehtinyt vapaahetkinäni miettiä kotiakin, että tiedän tarvitsevani verhot. Alkaa olla niin valoisaa iltaisin, että nukahtaminen on vaikeaa. Bonuksena ikkunastani mollottaa öisin kirkkaankeltainen katulamppu, jota saa aina väistellä ja etsiä kohdan, ettei valo häikäise.

Haluaisin valkoiset verhot, sillä pieneen kotiin se on mielestäni paras vaihtoehto. Väriäkin silti pitää olla, mutta jotain isoa kuviota, sillä pieni kuvio tekee pienen tilan levottomaksi. Ja värit saisivat olla lempivärejäni, kiitos. Arvaatkaa onko löytynyt? No, ei ole. Sain Marimekolta lainaan kaistaleen tuota Vattenblänk-kangasta, joka on yksi vaihtoehdoistani. Kivaa, että on tuollainen käytäntö, että voi mallailla kangasta kotona. Minä olen sellainen jahkaaja että syksy ehtii saapua, ennen kuin löydän verhot, joten tämä helpottaa. Mitä sanotte tuosta Vattenblänkista? Minusta se on kiva ja olisi vielä kivempi jos mustan ja vihreän tilalla olisi jotain heleitä pastellivärejä.

 

Tämä Marimekon Iso satakieli on toinen vaihtoehto. Mitä sanotte? Sekin on minusta kiva, mutta ei myöskään täydellisen ihana. En haluaisi kompromissiverhoa, vaan kerralla jonkun silmiä hivelevän taideteoksen. Tuleeko teille mieleen mistä löytyisi hienot verhot? Kyllä te tiedätte lempivärini! Jotain tällaisia sävyjä, joita kodistani löytyy:

 

Tässä on muita saatavilla olevia vaihtoehtoja. Nämä ovat nyt kaikki Marimekolta, mutta olen katsellut verhoja vaikka mistä. Kivoja vaihtoehtoja tuntuu vain olevan niin vähän.

 

Nuo kaksi ensimmäistä ovat mielestäni ihania, mutta kuulemma sopisivat paremmin lastenhuoneeseen. Saatan silti haluta tuon Kulkueen! Kolmas on Elämänpuu ja siihen ihastuin heti, mutta koska tausta ei ole valkoinen, se saattaa näyttää helposti synkältä kodissani.

Minkälaiset verhot teillä on? Laittakaa kuvia tai linkkejä, jos olette löytäneet jotkut ihanat unelmaverhot, niin minäkin ihastelen mielelläni!

Koti lattianrajasta katsottuna

Aamuaurinko, joka herättää tulvimalla kirkkaasti sisään ohuen verhon läpi luoden varjoja huoneeseen, on yksinkertaisesti kaunista. Nukkuisin luultavasti paremmin, jos minulla olisi enemmän kuin yksi ohut verho toisella puolella ikkunaa, mutta toisaalta tykkään herätä valoon. Nämä kuvat napsin vielä silmät sikkuralla lattianrajasta. Nappasin kameran kirjahyllystä ja kömmin takaisin peiton alle ja kuvasin miltä kodissa näyttää aamuauringossa. Tulevaisuuden hankintalistallani on ehkä kuitenkin uudet verhot ja lattialla makaavan runkopatjan tilalle sänky, josta selkäni pitäisi enemmän kuin nykyisestä.

 

Huomioita: Kyllä, nukun ja elän edelleen villasukat jalassa. ( Tuplapeitoista luovuttu, tilalla peitto+ päiväpeitto. Taidan googlata “kylmät jalat” ja “palelu”. Luultavasti minussa ei kierrä veri. Apua! ) Ikkunat ovat todellakin noin tomuiset miltä näyttävät, kiitos vilkkaan autokadun ja ensimmäisen kerroksen. Ei kannata pestä, paitsi jos jaksaa pestä joka viikko.